Genre?

Pikkusiskoni meni ja hankki ämppärin. Ja keksi yhden pikkusta vaille hankalan kysymyksen.

Sisko soitti ja sanoi, että ajatteli kysyä viisaammalta (kyllä, harvinaista meidän perheessä kehua toista, edes kiertoilmauksin). Että millä perusteella nää genret näihin levyihin pistetään. Sisko kun oli Windows MediaPlayerin kautta pistänyt cd-levyjään sinne mp3-soittimeensa ja MediaPlayer oli antanut vähän mitä sattuu genrejä. Niin että mites hei se genre oikeen määritellään.

Piti hetki miettiä. ("halloo, ooksää vielä siellä?")

Änkytin vastaukseksi jotain sen suuntaista että se on semmonen historiallinen jatkumo niinku. Että tämän päivän poppi ois kakskyt vuotta sitte ollu heviä. Ja se niinku muuttuu koko ajan. Ja sitäpaitsi noi tietopankit mistä ne tiedot tulee on vieläki aika epäluotettavia. Jaa niin miks?

No kun Martti Servo oli sen mukaan rokkia. Ja sitte täällä on yks maailmanmusiikkilevy. Enkä mää tienny että mulla maailmanmusiikkia oli. Arvaappa kaks kertaa mikä? Se on Ultra Bran levy.

En tiiä. No? Mikä?

Kalifornia.

Musiikki ja politiikka

Yleltä tuli taas eilen yksi osa lisää mainiota musiikkidokkaria Get up, stand up-Musiikki politiikan voimana. Nyt oli vuorossa musta musiikki ja sen merkitys etnisille vähemmistöille.

Se mikä sarjassa on erityisen hienoa on se, etteivät tekijät ole keskittyneet vain amerikkalaiseen pop/rockmusiikkiin vaan siinä on johdonmukaisesti käsitelty neljän eri maan, USA:n, Iso-Britannian, Saksan ja Ranskan erilaisia kulttuureita. Vaikka nuo ovat kaikki länsimaita, tuo se silti dokumenttiin monipuolisuutta ja -tahoisuutta.

Sarja jatkuu taas ensi maanantai-iltana, jolloin on vuorossa osa numero viisi. Aiheena hyväntekeväisyyskonsertit. Kuudes ja viimeinen osa tulee ykköseltä kahden viikon päästä ja silloin aiheena WTC-terrori-iskujen jälkeinen musiikin poliittisuus. Minä ainakin katson molemmat.

Kultainen kädenpuristus 2

Aamun hesari katkaisi radiohiljaisuuden, joka on liittynyt kansallisoopperan johtajan Erkki Korhosen eroon. Saska Snellman kirjoittaa sivulla C1 muun muassa, että "Erorahan suuruuteen on pörssiyhtiöissäkin jo hyvä sääntö: jos eroraha on niin suuri, ettei sitä voi kertoa julkisuuteen, se on liian suuri."

Oopperan hallituksen puheenjohtaja Sirkka Hämäläinen palaa tänään matkoilta kotimaahan, joten toimittajat tuskin lähtevät jussin viettoon ennen haastattelun saamista.

Kehitys

Puhelimien kehitys on sen suuntaista, ettei juuri enää tarvitse ostaa erikseen kameraa tai mp3-soitinta. Kuvan tallentaminen ja kuvan- ja äänentoisto ovat ominaisuuksia, joista ihmiset viitsivät jotain maksaakin. Laatu paranee koko ajan ja käytettävyys paranee. Näin käy kunhan vain käyttäjä selviää ongelmista, jotka syntyvät kun eri laitteita yritetään yhdistää toisiinsa.

Jonkun pitäisi kehittää laite, jossa on kaikki yhdessä. Kannettava tietokone, jonka irroitettavana osana on puhelin/kamera/mp3-soitin. Eikä niitä piuhoja, kiitos, vaan oikeasti sellainen puhelin siihen jonka voi säilyttää sen kannettavan sisällä ja kaikki tiedostot siirtyvät kaikkiin mahdollisiin ohjelmiin joita siinä läppärissä on. Skype ja kännykkä samalla napin painalluksella. Sitten siinä pitäisi iso, tarvittaessa kokoontaitettava näyttö, jotta sitä voisi käyttää televisiona. Siis digi. Ja edes kohtuulliset kaiuttimet, joista jotain kuuleekin. Langatonta sähköä ei vissiin kukaan ole vielä keksinyt joten akku tässä laitteessa pitäisi olla sellainen että päivän tulee toimeen ilman latauksia. Saisi aparaatti painaa korkeintaan kaksi kiloa. Käytön pitäisi olla niin helppoa että ei tarvitsisi jännittää. Hinta pari tonnia. Takuu viisi vuotta.

Sellaisen minä ostaisin. Ei tarvitsisi kotiin enää muuta kuin hyvät erilliset (langattomat) kaiuttimet, siinä kaikki. Muut rakkineet voisin pellolle heittää.

Turha toivo, luulen minä.

Valtavirta

Suomen virallisen albumilistan kärkikolmikko näyttää tällä viikolla tältä:

1.Fuel For The Fire/ARI KOIVUNEN

2.Ensiaskeleet/KRISTIAN MEURMAN

3.Systematic Chaos/DREAM THEATER

Idols 2007-levy sijalla 20 ja Hanna Pakarisen Lovers sijalla 34.

Idols on ilmiö, jota voi vihata tai rakastaa. Itse en ole vielä täysin osannut päättää, mitä mieltä siitä olen. Vaikken voi kuvitellakaan meneväni kauppaan ja ostavani jotain noista yllämainituista neljästä Idols-sidonnaisesta levystä, eivät ne nyt täyttä paskaa ole. Ehkä ongelma on enemmänkin prosessissa. Tyypit pistetään televisioon laulamaan ja katsojat saavat äänestää kenen levyjä he todennäköisimmin ostaisivat. Jotain erityisen vastenmielistä siinä on, ehkä koska se tuottaa keskiarvoartisteja, jotka eivät pysty/halua rokkia/poppia millään tavalla uudistaa. Tuloksena on sellaista ihan kivaa musiikkia, jota Radio Nova voi soittaa ilman huolta kuulijakuntansa kaikkoamisesta. Jollain toisella tavalla Novan soittolistalle pääseminen ei ehkä tuota samanlaista reaktiota.

Toisaalta Idols tuo esille nuoria suomalaisia artisteja, jotka muuten jäisivät tuntemattomuuteen. Sitten taas toisaalta Idols ei ole toistaiseksi onnistunut tuottamaan mitään erityisen suomalaista musiikkia esittävää artistia, ellei sitten heviä voi pitää uutena suomalaisena kansanmusiikkina. Osaavat ne laulaa. Mutta puuttuuko musiikista persoonallisuus? Persoonallisen ilmaisun perikuva A.W. Yrjänä joskus muistaakseni sanoi, ettei itse olisi varmaankaan päässyt edes Idolsin alkukarsintoja pidemmälle.

Idols on vienyt tuottamisen pitkälle. Aiemminhan samalla tavalla on toimittu vain taidemusiikin puolella, jonka luonteelle ominaista onkin kilpailla soitto/laulutaidoissa ja esittää niissä juuri niitä samoja vanhoja Sibeliuksen viulukonserttoja vähän väliä. Mutta vakavan ja kevyen musiikin ero raskaasti kärjistäen on juuri se, että vakavassa musiikissa arvostetaan perinteen jatkamista ja vanhojen mestarien tulkitsemista kun taas rockin luonne ainakin on joskus vanhoina hyvinä aikoina ollut sellainen, että persoonallisuus ja omintakeisuus ovat niitä arvostettuja juttuja. Tätä konseptia vastaan Idols jotenkin häiritsevästi asettuu ja siksi mietityttää.

Onko tuosta Idolsista jo tarpeeksi meuhkattu? Pitäisiköhän käydä ostamassa tuo Dream Theaterin platta? Tuleekohan progesta kohta uusi hevi eikun iskelmä eikun kansanmusiikki?

Kultainen kädenpuristus

Viikon musiikkiuutinen liittyy tietysti Kansallisoopperaan. Erkki Korhosen ero oopperan pääjohtajan paikalta on taas uusi juonenkäänne libretossa. En tosin ole aivan varma onko kyseessä opera buffa vai opera seria.

Ilmiselvää on jo nyt, että lähipäivinä tiedotusvälineet tarttuvat Korhosen saamaan kultaiseen kädenpuristukseen hanakasti. Todennäköisesti paljon kärkkäämmin kuin jos erosopimuksen rahallinen suuruus olisi julkistettu. Jotenkin vaikuttaa siltä, että erorahan suuruudesta päätettäessä päädyttiin sen verran suureen summaan, ettei sitä kehdata julkistaa.

Kansallisoopperan kuva suomalaisten silmissä ei taida olla se kaikkein ruusuisin. Tällainen politiikka tuskin sitä kaunistaa. Antaapa vain lisää aseita populisteille, jotka pääsevät taas vertaamaan Korhosen palkkoja ties mihin kulttuurin kannalta epärelevanttiin kuten sotaveteraanien kuntoutukseen tai lapsikirurgiaan.

Ärsyttää.

Alku

Tämän blogin tarkoituksena on kirjoittaa, linkittää ja kommentoida asioita, jotka liittyvät musiikkiin, musiikkibisnekseen ja näiden muutoksiin. Oma kiinnostukseni tähän kirjoitteluun lähtee halusta pistää ajatuksiani aihepiiristä virtuaaliselle paperille, jotta voin niitä myöhemmin ihmetellä. Ja tietysti toisaalta siitä, että toivon edes jonkun niitä joskus kommentoivan. Päivitystahti ei tule olemaan jokapäiväinen mutta tavoite jakaa ajatuksia on vähintäänkin jokaviikkoinen.

Nimimerkin takaa löytyy kolmekymppinen miespuolinen musiikin alan sekatyöläinen. Saa haukkua, kehua, kysyä ja toivoa.